Ville Räty 1980

Nämä ovat käteni jotka ruokkivat minua ja jotka ojennan jälleen kohti tyhjyyttä. Seison mieleni alavalla tasangolla jota hallitsee järki. Tuijotan kalpeaa horisonttia jota osittain peittää tiedostamattoman usva. Logiikan rautaiset rakennelmat kohoavat orgaanisesta floorasta, ainutkertaisuudesta. Kuulen matalan ja epäselvän kertojan äänen, mutta en saa otetta tarinasta. Se on oma ääneni, mutta säkeet häipyvät sateen ropinaan. Tunnen kasvoillani hienoisen raikkaan tuulen. Suussani sähköisen maun, nenässäni kostean tuoksun. Se on pyörremyrsky joka saapuu järjen horisontin takaa hävittämään jokaisen rationaalisuuden rippeen joka tielleen sattuu. Tunne valtaa tilan, horisontti kaatuu ja mieleni ajelehtii taas riekaleina aivoissani.

Pohdin maalauksissani modernia maailmaa, urbaania maisemaa ja kansallismaisema käsitettä. Mitä maisema nykyään on ja miten se kuvaa yhteiskuntaa? Katson peltoa, näen voimalinjat. Katson jokea näen rautaisen sillan. Metsämaisemassa pilkottaa radiomasto ja kun usva lankeaa merenrantaan piirtyy esiin graafinen nostokurki. Näitä kaikkia yhdistää yhteyden tematiikka. Näen maiseman haikeana mutta kauniina.

Asun ja työskentelen Helsingissä. Maalaan pääasiassa akryylillä, tussilla, ja hiilillä. Käytän siveltimien ohessa paljon erilaista ekspressiivistä painantaa. Sabluunoita, laattoja ja ritilöitä, joita kaivan pahvinkeräys astioista ja roskalavoilta. Ilmaisen suoraan kankaalle. Pyrin saavuttamaan tilan, jossa en aio maalata, vaan maalaan, en yritä, vaan toimin!

Ville Räty
These are the hands that feed me and which i stretch towards nothingness. I stand on my minds plain, which is controlled by rational thought. I stare at the narrow horizon, which is partially obscured by the haze of the unknown. Iron structures built with logic rise from organic flora, from uniqueness. I hear a narrator with a low and inarticulate voice, but I cannot find a hold on the story. It is my voice, but the verses disappear in to the patter of rain. I can feel a fine fresh breeze on my face. An electric taste in my mouth, the smell of dampness in my nose. It is a hurricane that arrives from the depths of my mind and destroys any bits of rational thought that get in its way. Emotions take over the space, the horizon falls and my mind wanders once again broken in my brain.

In my paintings I am ponderin the modern world, urban landscape and
consept of  national landscape. I look at the field, I see the powerlines.
I watch the river and I see the railroad bridge. From the forest view comes out a tip of the radiotower. When the fog comes down to the shore a grafic crane is drawn out. All of these things are bond with the thematics of connection. I see these sights wistful but beautiful.

I live and work in Helsinki. Usually I paint with acryllics, ink and charcoal. Along with brush I use expressive printing with stencils, plates and grates that I find from trash cans and dumpsters. I express my self sraight in to the canvas.
My goal is to reach state of mind where I am not trying to paint, but where I just paint. Where I do not try, but where I just act!